We don't need another hero

Olen tehnyt tässä viime viikkoina melko paljon luopumistyötä. Ja jonkin verran työtöitä. Ne ensin mainitut liittyvät pääosin niihin viimeksi mainittuihin, ja vakaa aikomukseni on ollut tehdä tästä päivästä viimeinen työpäiväni.

Joku saattaa muistaa minun tuskailleen toimittamani kirjaprojektin venymistä - kirjan jonka piti valmistua viime syksynä. No, sain vihdoin tällä viikolla projektin nykäistyä yhden pykälän eteenpäin ja sen jälkeen siirrettyä vastuun toiselle, mutta hirveän vaikeaa tämä oli. Piti itselleen muistuttaa toistuvasti, että oikeissa töissä ihmisillä hanskat tippuvat välittömästi loman alkamispäivänä (minä olen sentään raskausviikolla 38+ ja palkanmaksu on ehtynyt aikaa sitten), eikä minun tarvitse leikkiä sankaria viilaamalla tekstejä vastasyntyneen kanssa.

Toki sitten tämänpäiväisessä palaverissa taas ilmoitin että kyyyyllä mä ihan mielelläni oikoluen vielä niitä viimeisiä versioita, että pitäkää mut vaan mukana sähköposteissa. Kontrolliongelmainen? Vai muuten vain ongelmainen?

No, ainakin olen varmistanut, että minulla ei ole turhaa aikaa käsissäni, sillä ratkaisin viikolla myös toisen henkisen ongelman. Ilmoitin päiväkotiin, että lapset jäävät kotiin maaliskuun lopusta. Tätä voisi nyt sitten perustella laajasti puolin ja toisin (ja varmaan saisi kivaa keskusteluakin aikaan - ottaen huomioon, että vaikkapa Hupsin postaus sukupuolirooleista ja ikäeroista kääntyi tuliseksi päivähoito/kotihoito-keskusteluksi), mutta enpä tiedä onko sille tarvetta. Itseni kanssa olen aiheesta vääntänyt ja tullut siihen tulokseen, etten muulla tavalla voi toimia.

Mutta sen verran itsekäs ajattelin olla, että seuraavat kaksi viikkoa (tämä lapsi ei saa rangaista minua syntymällä etuajassa) aion lomailla - ainakin osittain - vaikka lapset ovat päiväkodissa.

Luonnostelin seuraavan tekstin tänne bloggeriin joskus viime syksynä. Siihen voin sitten palata, jos rupeaa mietityttämään.

Esikoinen palaili päivähoitoon joitakin kuukausia kuopusta ennen, kolmetuntisia päiviä noin kolmesti viikossa. Eikä alkuhankaluus ottanut päättyäkseen. Ajattelin, että lasta vaivasi se, että minä tosiaan olin kotona kuopuksen kanssa, ja että koska hän oli hoidossa vain niin vähän aikaa viikossa, hänellä oli vaikeuksia päästä ryhmään sisään.

Tätien mukaan hän on sopeutuva, huomaamaton, helppo ja kiltti, aina oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja leikki kaikkien kanssa. Eli päiväkodin ohjaajan näkökulmasta varmasti ihannelapsi. Mutta kun se lapsi ei itse tuntunut viihtyvän.

Eikä se viihdy vieläkään. Vuotta myöhemmin, vaikka pikkusisko on samassa hoidossa ja luulisi jo sopeutuneenkin. Joka aamu käymme keskustelun:

- Onko tänään hoitopäivä?
- On.
- Eiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii!!!

Ja siitä se päivä sitten kivasti lähtee käyntiin.

Olen ollut aika aseeton tämän viihtymättömyyden kanssa. Lohduttaudun sillä, että yleensä päivä on kuitenkin ollut "kiva" ja päivän jälkeen lapsi vaikuttaa ihan iloiselta. Ja että ehkä meillä kotona on sitten vaan niin sairaan kivaa, että mielummin olisi aina kotona. (Huumoria.)

Kevään aikana viihtyminen on onneksi parantunut pykälällä, niin että edellinen kuvaus tuntuu vieraalta. Hoitoaamut eivät ala huudolla, ja esikoinen on jopa kerran sanonut haluavansa tarhaan. Mutta kun olen kysynyt, että haluaisiko käydä tarhassa leikkimässä kavereiden kanssa sen jälkeen kun vauva on syntynyt, on vastaus ollut selkeä. Ei halua. Enkä minä halua pakottaa.

Onneksi tulee kesä. Aamulla isommat lapset saavat katsoa telkkaria kunnes minä jaksan nousta. Sitten tarjoilen puuron, avaan ulko-oven ja istun terassilla, mitä nyt parin tunnin välein syötän eineksiä tai pakkasesta makaronilaatikkoa. Sadepäivinä katsotaan telkkaria. Kun mies tulee kotiin, kiukutellaan siitä miten sotkuista on, ja kumman vuoro on saada harrastaa jotain omaa. Täydellinen suunnitelma.