Ohimennen on tullut sivuttua kilpailuviettiä. Että sitä löytyy sekä miehestä että minusta. Mielestäni on turha kilpailla, jos ei hae voittoa. Mutta toisin kuin mies, joka hakeutuu kilpailulajeihin, itse koitan niitä jopa välttää (koska minusta ei ole mukavaa hävitä).
Kilpailemisen olemmekin saaneet oikein hienosti siirrettyä seuraavalle sukupolvelle:
"Pue nyt. Puehan nyt reippaasti. Katsotaan kumpi on pukenut ensin!"
"No niin, nyt mennään. Tulehan nyt. Minä taidankin olla eka ulkona..."
(Päiväkodissa kuulin, että tämä keino toimii hyvin poikiin. Mutta ei nyt siitä aiheesta tällä kertaa.)
Vielä pitäisi hiukan harjoitella häviämisen ja pettymisen sietämistä.
Yhden mieltäylentävimmistä hetkistä äitinä olen kokenut Kampissa, kun ystäväni lapsi ehti painaa hissin nappia ennen meidän tyttöämme. 2,5-vuotias kirjaimellisesti lyyhistyi kauppakeskuksen lattialle raivoonsa tämän tragedian kohdattuaan.
On kaksi tilannetta, jotka ovat erityisen tärkeitä esikoiselle. Portaat ja hissin nappulat. Niitä pitää saada käyttää ekana. Aina. Kotona annan lapsen usein mennä ensin jos olemme portaissa yhtä aikaa. En aina. Joskus tällöin tulee kohtaus. Ei aina. Armollisina päivinä hän saattaa huudella yläkerrasta että "sä voit olla tänään ekammainen". Muualla liikkuessamme yritän pääsääntöisesti muistaa antaa lapsen painaa hissin nappuloita. Tämä toimii myös houkuttimena siirtyä paikasta toiseen: "Tulehan nyt, saat painaa hissin nappia."
Vielä se on helppoa, kun nappulanpainajia on vain yksi. Eli voin vain toivoa, että esikoinen pääsee tästä yli ennenkuin kuopus on samassa vaiheessa. Ainakin portaissa kilpailemisessa on potentiaalista vaaranpaikkaa.
Kilpaurheilunko pariin se lapsi kuuluu ohjata häviämistä harjoittelemaan? Vai yltyykö siellä vain halu voittaa? Itse olemme kuopan kaivaneet, mutta miten sieltä kuopasta noustaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti