Hämärä laji tuo maratoonaus. Mies saavutti tavoitteensa (huh) ja kertoi, että maaliin päästyään paikat puutuivat, myös esimerkiksi huulet. Kuulostaa varsin terveelliseltä.
Pohtivat juoksukaverinsa (joka myös alitti neljä tuntia, huh) lähtisivätkö illalla ulos, mutta kuulemma ei olut maistunut. Kerroin – koska sillä hetkellä täällä oli kaksi kirkuvaa lasta – että täällä on kaksi kirkuvaa lasta. Jos vaikka alkaisi olut maistua pelkästä välimatkan ilosta.
Lopulta nukahtivat molemmat nopeasti – lapset siis, maratoonareista en tiedä – mutta pitkiä olivat ne illan viimeiset minuutit. Onneksi tätä ei ihan aina tarvitse jaksaa yksin.
Mies uhosi maaliin tultuaan, että maratonit olisi nyt juostu. Pistetään ylös, jos vaikka ensi kesän ilmoittautumisten koittaessa on hyvä lupaus unohtunut. Tosin en minä tästä maratonharrastuksesta ole juurikaan kärsinyt – mitä nyt hieman sen tuomasta stressistä. Ja ne ryvettyneet suunnistustossut kuistin nurkassa ovat kuitenkin tulleet jäädäkseen.
Ystäväni kyseli millaisia lenkkejä mies juoksi maratoniin valmistautuessaan, ja totesin, että niitä neljän kilometrin suunnistusreittejä. Tällä logiikalla minä voin spurtata itseni puolikaskuntoon kahden kilometrin metsälenkeillä. Se ei kuulostaa kovin pahalta. Pistetään hautumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti