Toisen lapsen syntymän alla odotin väistämättä uutta versiota esikoisesta. Ensimmäisellä kerralla en osannut juuri kuvitella tulevaisuuteen, nyt en päässyt mihinkään ajatuksestani, että kaikki tulee menemään täsmälleen samalla tavalla kuin viimeksi.
Kuopuksen syntyessä tunne olikin outo, koska hän tosiaan oli ilmetty kopio isosiskostaan. Huomasin laitoksella vauvaa hoitaessani ajattelevani kuin olisimme jo käyneet tämän läpi ennenkin: "Kyllähän sinä nämä hommat osaat."
Sittemmin olen oppinut erottamaan heidät toisistaan. Toistaiseksi muistisääntönä toimii että se joka puhuu ja hyppii yhdellä jalalla on esikoinen. Eh eh.
No on eroja. Toistaiseksi niitä näkee selkeiten arjen rutiineissa, kuten nukahtamisessa. Kuopusta ei ole juuri hemmoteltu tuudittelujuttujen kanssa, ja hän nukahtaa vaikeuksitta. Esikoisen vaunujen piti liikkua, mutta nyt laitan lapsen vaunuihin pihalle ja palaan sisälle jatkamaan sitä mikä keskeytyi.
Muutenkin olen kokenut, että nuorempi vaatii vähemmän huomioita ja touhuilee itsekseen pitkiäkin aikoja. Aivan pienestä vauvasta alkaen hän lehautti riemastuneen hymyn kunhan vain joku häneen päin katsoi. (Parka.)
Välillä säälittelen tähän tyyliin pikkusisarusta, joka on joutunut jakamaan saamansa huomion jo alusta asti. Kuvittelen joustavuuden johtuvan hänen kuopuksuudestaan, mutta voihan kyse olla hänen persoonastaan "muuten vain".
Kuten huomaatte, minulla on ylempi korkeakoulututkinto keittiöpsykologiassa, ja suoritan pitkittäistutkimusta kahden yksilön koeryhmällä. (Parat.) Palaan tutkimustuloksiin tulevissa julkaisuissani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti