perjantai 28. helmikuuta 2014

Neljäntienristeys ja ylpeä lukija

Vastasin hiljan kirja-aiheisessa haasteessa, että ylpeys ei kuulu kirjojen lukemisen minussa herättämään tunneskaalaan. Perun täten puheeni, sillä sain käsiini* kirjan, jonka lukeminen on tehnyt minut ihan äärettömän ylpeäksi.


Tapasin Tommin ensimmäistä kertaa joskus 1990-luvun alussa, jolloin minä olin ihan teinari ja paria vuotta vanhempi Tommi taas jo ihan aikuinen. Vuosikymmenen puolivälissä esiinnyimme ensimmäistä kertaa samassa näytelmässä ja sitä myötä ystävystyimme - kenties vielä tarkemmin ilmaistuna harjoitusten jälkeen Apteekissa.

Viime kesänä Tommi kertoi saaneensa kustannussopimuksen. Tommin mökkipaikassa ei ole nettiä eikä televisiota, ja mies oli siis lauantai-iltaisin, siipan mentyä nukkumaan, joutessaan naputellut kirjan. (Tästä syntyy kieltämättä kaikenlaisia jänniä ajatuksia ajankäytöstä ja lahjakkuudesta, mutta jos nyt kerrankin en puhuisi itsestäni.) Ystävä, jolle Tommi oli antanut tekstin luettavaksi, oli kysymättä kiikuttanut käsikirjoituksen WSOY:lle, ja loppu on nyt ostettavissa kirjakaupoista.

Olen välttänyt taidekriitikon leikkimistä blogissani, ja nytkin viittaan teoksen arvionnissa Antti Majanderiin (HS 26.2.):
"Jo muutaman sivun jälkeen viriää vaikutelma, että käsissä on tapaus. Kun pääsee loppuun, on asiasta varma. Näin painokkaita ja varmaotteisia proosadebyyttejä ilmestyy harvoin. Jos sanon, että muutaman kerran vuosikymmenessä, saatan intoilla jo liikaakin. Vaan menköön. Kritiikin mittatikut joutavat rovioon."
Aina toisinaan kuulee, että kirjallisuuskritiikki on hajautunut enenevissä määrin blogeihin (ja blogistanian arviota minäkin jännityksellä odotan), mutta suuri on yhä Helsingin Sanomien valta. Onkin ollut mahtavaa sivusta seurata Majanderin arvion jälkeistä räjähdystä. Kirja on loppuunmyyty monista kirjakaupoista ja kuuleman mukaan toinen painos on jo tulossa - kun julkkareitakin juhlitaan vasta ensi viikolla! Pääkaupunkiseudun kirjastoihin on keskiviikon jälkeen tilattu 33 uutta nidettä sitä edeltäneiden kymmenen lisäksi. Tarpeeseen, varmasti, sillä teokseen on tällä hetkellä HelMet-tietokannassa kuudensadan varauksen jono.

Ja ehdottomasti on Neljäntienristeys kiitoksensa ja suuren suosion ansainnut. Käyn siis levollisesti jännittämään esikoiskirjapalkintoa ja Finlandiaa. Kyllä voi ylpeä ja onnellinen olla ystävän menestyksestä!

* Edit 1.3. Tajusin juuri hämärtäneeni tietoa kirjan alkuperästä epämääräisellä kirjoitusmuodollani ja vieläpä tällaisessa mainostekstissä, voi minua! Täten ilmoitan, että kirja on ostettu omilla rahoilla palvelevasta turkulaisesta kirjakaupasta. (Siitä huolimatta kirja "tupsahti postilaatikkomme", koska ystävällinen kirjakauppias sen sinne henkilökohtaisesti toimittí - kun sattuu olemaan melkein naapuri.) Täydellistä jääviyttäni en toki kiistä.

15 kommenttia:

  1. Oo, upea juttu! Ja tuli heti hinku ilmoittautua helmetiin siksi 601. varaajaksi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kävitkö? Nyt on jo 623 ;) Suosittelen kyllä lämpimästi! Tule kertomaan mitä tykkäsit jos luet! :)

      Poista
  2. No kylläpäs tuo tosiaan on aika mahtava juttu! Ja saa uskomaan, että oma iltaprojektini vielä kantaa hedelmää, vaikka tämä viikko on kovin takkuisa ollutkin. (Minulla ei ole mitään tarvetta olla puhumatta itsestäni.)

    Harmi, ettei oo yhtään mun genreä :D Jää bloginäkyvyys tältä osin saamatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin uskon, että sinun iltaprojektisi kantaa hedelmää! Koska uskon kyllä vahvasti myös sinun lahjakkuuteesi :)

      Ja "valitettavasti" yhtään zombieta tai aikakonetta ei tosiaan löydy kirjan sodanjälkeisestä Kuusamosta :D Eli harmi kyllä - sinun puolestasi ;)

      Poista
  3. Hyvin mainostettu, ilmoittauduin jonoon. Ostamistakin voin harkita, mutta sitä aavistuksen pidempään, sillä minä en lue, paitsi tietysti lasten kirjoja, niitä oli kertynytkin lainaushistoriaan (en tiennyt sellaista olevan?!) liki 300.

    Olen kyllä harkinnut lukevani, sitten kun joskus kenties on ylimääräistä aikaa, noin 7 vuoden kuluttua kenties. -Heidi

    P.S. Taisin kyllä lukea oikean kirjan, Tarhapäivän, pari vuotta sitten. Oli riittävän kevyt aivoille ja luki nopeasti niin ei sitten haitannut sekään, että se piti heti lukea loppuun. Silloin taisi olla tosin kesä(loma).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jes, täytyy harkita uutta uraa blogimarkkinoijana :D (No vitsi vitsi, elkää peljästykö.)

      Minäkin luen ihan surkean vähän nykyään, ja huomaan että vähänkin keskinkertaisempi kirja jää heti kesken, kun sille vähäiselle vapaa-ajalle löytyy aina muutakin tekemistä. Mutta on kyllä ihan parasta edes toisiaan lukea oikein hyvää kirjaa. Liian hyvä kirja alkaa kyllä helposti verottaa yöunia, ja se ei ole hyväksi...

      Poista
  4. Omiensa saavutuksista on niin helppoa ja ihanaa iloita! Mä kuljen tuolla aina rinta vähän rottingilla ihan siitä onnesta, että mulla on ystäviä, jotka osaa ja ennen kaikkea uskaltaa. Ystävieni tohtoroitumiset (huom huom Täti-ihminen!), uudet duunit, ihastuttavat lapset ja muuten vaan hienot piirteet otan tosi auliisti vähän omiinkin nimiini; "mun kaveri!"

    Nyt vaan alkaa mietityttää, osaanko olla yhtä pollea omista onnistumisistani. No en.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei omista saavutuksista pöyhkeily kyllä tosiaankaan kuulu suomalaiseen kansanluonteeseen. Onneksi on ystävät sitä varten :D

      Poista
  5. Laitetaan viimeistään ensi joulun listalle (sotienjälkeinen Kuusamo taas kuulostaa huomattavasti enemmän mun genreltä kuin Liinalta tulevat suositukset - vaikka mä olen melkein jo harkinnut niitäkin).

    Se on jännä tunne, se ylpeys ystävien saavutuksista. Mä olen viime päivinä ollut halkeamaisillani, kun ystävä oli Oscar-ehdokkaana, vaikka ei pystiä saanutkaan. Ei se oikein voi olla ylpeyttä, koska mitään mun omaa ansiota tässä ei ole. Iloa toisen puolesta totta kai, mutta jotain muutakin. Myötäylpeyttä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voin vain kuvitella sinunkin myötäylpeyttäsi :D Mutta niin, vaikea sitä on sormella osoittaa - koska en minäkään yhtään kunniaa koita toisten saavutuksista itselleni riipiä. Ehkä sitä on vain iloinen ja onnellinen toisen puolesta ja samalla vähän ylpeä siitä, että tuntee niin hienoja ihmisiä?

      Poista
    2. Leluteekkilässä on vaivuttu epätoivoon luettavan puutteessa? :D

      Poista
    3. Ota tämä Liina vain kohteliaisuutena - voin harkita aikakoneitakin, jos suosittelelija on muuten laadukas.

      Poista
    4. En missään nimessä ainakaan loukkaantunut - en elättele suuria illuusioita valitsemani genren yleisestä vallitsevuudesta :D Huvitti vain :D

      Poista
  6. Kiitos suosittelustasi, muuten en olisi ehkä tätä tajunnut kirjaston jokeri-hyllystä napata mukaani ja voi mikä menetys se olisikaan ollut. Aivan mahtava lukukokemus, luin parissa päivässä ja verotin jopa tavoistani poiketen lapselle lukemista, että sain luettua nopeammin. Ja tekisi mieli lukea heti uudelleen. Kuukausi sitten luin Puolikas keltaista aurinkoa, joka myös tempaisi mukaansa, mutta vasta ekan sadan sivun jälkeen - tämä teki saman heti ensi sivuista.
    Syystä voi ylpeillä tällaisista lahjakkuuksista ystäväpiirissään, vaikka ei kai se ylpeily aina niin syytäkään vaatisi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että tartuit suositukseen. Ja vielä kivampi, että pidit. (Ja että tulit kertomaan sen :D) Vaikka vaikea on kuvitella miten joku ei pitäisi. Olen yhtä mieltä siitä, että tämä otti mukaansa ihan heti - sen verran vahva oli alun meininki. (Adichiesta en enää muista ottiko aikansa minulla; muistan vain, että pidin.)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...