lauantai 17. syyskuuta 2011

Urheilulauantai



Tällaista on meidän perheen elämä: perjantaina oltiin katsomassa lapsille tarkoitettua nykytanssiesitystä, lauantai-aamulla koko perheen voimin suunnistamassa, myöhemmin aikuisten kesken keilaamassa ja leffassa katsomassa Kaurismäen uutta. Huomisen kohteina taiteilijoiden työhuoneet Kulkuluvassa.

(Totta joka sana. Mutta nykytanssiesitys oli vauvan ensimmäinen taidepläjäys, suunnistamassa olin viimeksi just yläasteella ja keilaamassa lukioikäisenä. Leffa oli kolmas tänä vuonna.)

Suunnistus on miehen uusin hurahdus. Aikoinani yritin saada miestä metsään sienestämään, mutta en tajunnut, että olisi pitänyt ottaa aikaa ja punnita saalis, jotta voitaisiin määritellä voittaja. Nyt kun suorituksilla voi kilpaillla ja niitä vertailla verkossa, menee se metsään säästä katsomatta kahdesta neljään kertaan viikossa.

Mutta myönnettäköön, että hauskaahan se oli – kauniilla ilmalla ja ilman aikatavoitteita.* Minä kuljin reitin kahdeksan kilon puntin kanssa ja mies osan matkaa 15 kilon punnuksin. Isompi punnus käveli kyllä itse viiden kilometrin matkasta valtaosan, mistä olin aika vaikuttunut. Minä en kaatunut kertaakaan ja hyppäsin metrisen ojan yli punnuksineni, mistä olin myös aika vaikuttunut.

Keilausreissu taas oli viimevuotisten joululahjojen lunastusta serkkuperheelle. (Kannatan aineettomia lahjoja noin muutenkin, mutta viime joulu meni kuopuksen syntymän jälkimainingeissa täysin lahjakorttien voimalla. Miehelle antamani "Tämä lahjakortti oikeuttaa sinut joululahjaan vuoden 2011 aikana" oli niistä ehkä korkealentoisin.) Myös keilaus oli sen verran hauskaa – etenkin kun sain kaksi kaatoakin – että uusiksi voisi ottaa aiemmin kuin viidentoista vuoden päästä.

Viiden tunnin poissaolomme aikana kuopus oli oppinut vilkuttamaan, leikkimään kukkuu-leikkiä, laittamaan palikoita laatikkoon ja osoittamaan "missä on lamppu". Että miksiköhän pohdin saako hän kotona tarpeeksi huomiota?

* Edit 19.9. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö tuloksia olisi tarkastettu. Olimme viimeisiä. (Quelle surprise!) Emme kuitenkaan olleet viimeisiä joka rastilla. Ilmeisesti tämäkin tieto oli jollain tapaa palkitseva.

3 kommenttia:

  1. Mä olen kyllä edelleen aika vaikuttunut tästä teidän koko perheen suunnistuskeikasta. Itse en ole vielä kertaakaan tarjoutunut mukaan, enkä ole kyllä kutsuakaan kuullut. Minä, punnus ja E saataisiin kyllä varmaan rämpiä kolmisin, ja todennäköisesti sinä päivänä sataisikin, että parempi kun pysyn tuttujen harrasteiden parissa (sohvan nurkassa).

    VastaaPoista
  2. Niin tässähän oli tosiaan syynsä, miksi menimme koko perhe: perheenisä ei perjantai-illan rientojen jälkeen uskonut pystyvänsä vetämään reittiä tosissaan, joten näin pääsi edes fiilistelemään rasteille. :D

    Toki useammankin kerran on pyytänyt minua (ja vanhempiani ja kaikkia kavereitamme ja naapureita) mukaan – ja olen luvannut mennä jos mennään minun tahdissani. Voin siis juosta metsässä, mutta en halua mennä sinne eksymään.

    Mutta kohta on pimeää ja kylmää, joten katsellaan sitä varmaan sitten ensi vuonna.

    VastaaPoista
  3. P ei kai ole sellaisesta minun tahdissani tapahtuvasta suunnistusfiilistelystä niin kiinnostunut :)

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...