Ja sen sunnuntai

 

Kevään ensimmäinen päivä yllätti. Aamulla kävimme työmaalle toppa-asuissa ja siitä pikku hiljaa kuoriuduimme kesään.

Kevään ensimmäisenä päivänä näki päivänvalonsa myös valmis terassimme. Ja täytyy kehua, että hieno on. Minä vähän vastustelin hanketta: "Pärjätään sitä ilmankin". Nyt tuntuu kuin asuntomme olisi kasvanut yhdellä huoneella.

Ja on kevät! Miten palkitseva vuodenaika. (Tosin olen vahvasti sitä mieltä, että osaisin minä arvostaa sitä ilman mustan aukon synkkää puolivuotiskautta, joka Suomen talvena tunnetaan.)

Myös lapsille tästä aukeaa aivan uusi elämä. Lyhyiden ulkoiluhetkien sijaan kotielämämme siirtyy ulos. Ja ihana pihamme on täynnä täynnä leikkikavereita, isompia ja pienempiä.

En kyllä voisi olla tyytyväisempi asumismuotomme valinnasta: tällainen rivitaloyhteisö, jossa naapurit lainaavat työkaluja ja jäävät rupattelemaan pihalle, sekä suhteellisen suljettu pihapiiri, jossa lapsille on leikkiseuraa, on aivan täydellinen. Esikoista ei tänään kotinurkilla näkynyt kuin väkisin ruoka-aikoihin. Olen aiemminkin tainnut sanoa, etten osannut kaivata omaa pihaa ennen kuin sellaisen sain, mutta tähän elämänvaiheeseen se tuo kyllä mahtavan lisän. Ja onneksi se oma piha on kuitenkin myös yhteinen. 

Tähän viimeiseen kuvaan piti tulla tunnelmavalaistus ja terassin kunniaksi nostetut kuohuviinit, mutta ne jäivät nyt toiseen iltaan. Ehkä moinen olisikin ollut jo liioiteltua herutusta. Todellisuudessa soitan youtubesta lastenlauluja ja kuuntelen huutelua punaiseen sänkyyn rakennetusta majasta.

Ei kyllä huono viikonloppu ollenkaan.