että olisikohan kuopuksen aika luopua tutista.
Se tuntuu kasvaneen lapsen suuhun kiinni, eikä ilmiselvästi enää palvele alkuperäistä tarkoitustaan. Tänään yritti pestä hampaitaan tutti suussa.
Esikoisen kohdalla aihetta ei tarvinnut miettiä: hän hylkäsi tutin yhdeksänkuisena, enkä viitsinyt sitä takaisin opettaa, vaikka mieli olisi välillä tehnytkin. Tämä toinen näyttää siltä, ettei luovu tutista vapaaehtoisesti koskaan.
No, kun pienen päiväkotiura alkoi juuri, ei liene reilua aiheuttaa monia muutoksia yhtä aikaa. (Ja kun kohtuullisen vahvatahtoiselta tuo lapsi vaikuttaa, niin yhtään yötä ei tämän takia huvittaisi valvoa.) Mutta pakko se on jossain kohtaa ryhdistäytyä, kesällä viimeistään.
(Tutin kuosista muuten voi lukea kuka ne on ostanut: äitini. Minä itse olen tarkkana kuluttajana pitänyt noin neljän tutin varastoa, ja äitini on ilmeisesti kyllästynyt siihen kun vähemmän tarkkana kodinpitäjänä ne tutit ovat aina kateissa. Jonain päivänä tajusin, että hysteerisiä tutinetsintäsessioita ei ollut ollut pitkään aikaan ja sitten huomasin kirjahyllyn reunalla kuusi unikkotuttia, jotka ovat vaivihkaa kulkeutuneet mummolasta meille. Samanlainen ilmiö on lasten hanskoissa. Helppoa tietysti olla antishoppailija kun tavaraa ilmestyy ihan tyhjästä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti