lauantai 17. marraskuuta 2012

Lapsi päiväkodissa - äidin vai lapsen parhaaksi?

Liinan blogissa keskusteltiin päiväkodin hyvistä puolista - lapsi viihtyy ja äiti varsinkin - enkä malta olla jatkamatta tästä ah-niin-kutkuttavasta ikuisuusteemasta. On nähdäkseni harvinaista (ja ihailtavaa), että sanotaan, että itse ei jaksaisi olla kotona tai että haluaa mielummin töihin. Ja vaikeaahan sellaista on ainakaan julkisesti sanoa ellei halua kuulla sitä jeesustelevaa miksi-sitten-hankit-lapsia -vastausta. No, joku voi haluta lapsia sekä muuta elämää. (Jälleen kielletty ajatus, tiedän.)

Meidän lapsemme ovat menneet hoitoon reilun vuoden ikäisinä - ei koska olisin ajatellut heidän kaipaavan päiväkotia, ikätasoista seuraa tai ohjattua askartelua (henkilökohtaisesti en usko ihan pienen kaipaavan mitään näistä kovin paljoa), vaan koska minä koin tarvetta palata töihin.

Tällä samalla logiikalla, kun toinen lapsi syntyi, oli minulle selviö ottaa esikoinen pois päivähoidosta. Vaikka mies oli oikeastaan aika vahvastikin vastaan - hän pelkäsi etten jaksaisi. Perusteluni olivat selkeät: muutimme samaan aikaan kun se pikkusisarus oli syntymässä, eli muutoksia oli pienen lapsen elämässä muutenkin (aiemmassa hoitopaikassa hän oli kyllä viihtynyt), ja muutimme lasten isovanhempien kaupunkiin, eli toiveissa oli saada myös hoitoapua. Voi hyvin olla, että toisessa tilanteessa olisin toiminut toisin - itseni vuoksi.

Eli tässä haluan nyt vielä alleviivata pointtiani, joka ei todellakaan ole syyllistää niitä äitejä (joo joo, vanhempia), joiden esikoisen on päiväkodissa kuopuksen ollessa kotihoidossa. Jos hoitoapua ei saa muualta, se voi olla ainoa keino pitää itsensä järjissään. Pointtini on, että minusta myös vanhempien tarpeet pitää voida lausua ääneen, ilman että se luettaisiin väistämättä jotenkin vastakkaisena lapsen tarpeille.


Hyvä vanhempi huomioi myös oman jaksamisensa.

Seuraavaa äitiyslomaa suunnittelin siten, että otan kuopuksen pois hoidosta, ja että esikoinen saa itse valita, että jatkaako. Hän täyttää kuitenkin viisi, ja edessä olisi viimeinen päiväkotivuosi ennen eskaria. Mutta valinta vaikuttaa selvältä (esikoisen päiväkodissa viihtymättömyydestä täytynee avautua toisella kertaa). Eikä minussa ole kyllä sellaista tahtoa, että veisin vastentahtoista lasta hoitoon jos itse olen himassa - ei edes sillä ajatuksella että ryhmäytyisi niiden tulevien eskari- ja ehkä jopa koulukavereittensa kanssa. Tai että hän "tarvitsisi" omanikäistä seuraa. Tai omaa arjen taakkaa helpottaakseni.

Sitäpaitsi kahden kanssa kotona oli helpompaa kuin yhden - ehkä kolmen kanssa on vielä helpompaa? Ehkä ne vanhemmat sisarukset nujakoivat sen verran tehokkaasti keskenään, että minä voin keskittyä vauvaan. Eli antaa sen kölliä leikkimatolla ja itse hengailla netissä. Eikö se niin mene?

(Ja sitten tulee isovanhemmat ja pelastaa.)

Kukaties, ehkä tästä saadaan taas keskustella laajemminkin. Turkulainen demari kansanedustaja Eva-Johanna Eloranta esitti, että subjektiivista päivähoito-oikeutta tulisi rajata osa-aikaiseksi - kustannussyistäpä tietenkin. No, ensimmäisenä älähtivät oman puolueen edustajat: "Esitys ei ole kannatettava, eikä missään määrin sosialidemokraattisen puolueen linjan mukainen valtakunnallisesti tai kuntatasolla."

Nämä jälkimmäistä argumentoivat naiset Heli Paasio ja Piia Elo kannattaisivat "avointa varhaiskasvatusta, päivähoitomaksujen tuntiveloitusta, jolla tarkoitetaan todelliseen käyttöön perustuvaa taksaa, ja kotiapua."

Kyllä kiitos! Päivähoitoa voisi myös tehostaa siten, ettei osapäivälapsi veisi kokopäivälapsen paikkaa ryhmässä - silläkin tulisi jo ehkä pientä säästöä.

Siis vastaus otsikkooni: kumman vaan tai molempien.

22 kommenttia:

  1. Hyvä teksti! Erityinen hurraahuuto tälle:

    "...myös vanhempien tarpeet pitää voida lausua ääneen, ilman että se luettaisiin väistämättä jotenkin vastakkaisena lapsen tarpeille."

    HURRAA!

    Uudessa Oliviassa näkyi olevan Silfvergin juttu äitiydestä, ja se liippasi mm. äitiyttä ja äidin identiteettiä - en ole vielä kokonaan lukenut, mutta hyvältä se vaikuttaa. Etenkin juuri siltä kantilta, että ehkä voisi olla ihan ok haluta sekä lapsia että muuta elämää - ei tarvitse muuttua pelkäksi äitiolennoksi. (Karsea ajatus muutenkin, ikään kuin joku pitkitetty inkubaattorikausi.)

    VastaaPoista
  2. Oi Aamen, mahtavaa! JOs ukskaltaisin (=jaksaisin ottaa sen siitä seuraavan sonnan vastaan) kirjoittaisin omaan blogiin vähän samaa. Mutta vielä törkeemmän pointin. On nähkääs sellainenkin totuus, että jotkut vanhemmat (äidit) ehkä kokevat tarvetta päästä töihin, mutta jotkut todella surkeat ihmisolennot kokevat tarvetta viettää vauva-aikaa vapaana esikoisesta. Tai sanotaanko näin että koen tarvetta antaa myös sille uudelle vauvalle vähän sitä oikeaa vauva-aikaa, jolloin pötkötellään äidin rinnalla, syödään paljon ja vähän ehkä jopa välillä leikitään. Vs. Isketään vaunuihin pitkiä päiväunia toivoen tai jätetään yksin aina niin kauaksi aikaa kunnes iso huuto alkaa.

    kun esikoinen "sysätään hoitoon uuden lapsen tieltä", niin kuin internet sanoo minun tehneen, saattaa joskus motiivina olla sen äidin jaksamisen lisäksi myös ihan ne lapset. Esikoinen saa leikkiä ja touhuta ja kokea vain yhden hylkäyksen päivässä (aamun tarhaan vienti) eikä sataa ("oota kun äiti imettää, älä koske siihen, annan vauvan olla, nyt ei saa leikkiä kun vauva nukkuu" jne.) Kuopus taas saa olla muutakin kuin ylimääräinen vaiva, joka yritetään hiljentää keinolla millä hyvänsä ja äiti saa ehkä vähän ladattua akkujaan eikä siten itke / räjähtele / masennu koko ajan.

    Ja sitten kaiken kaikkiaan lienee tärkeintä se yksi pieni huomio: Lapsen hoitoon laittaminen ei ole ihan sama kuin lapsen pahoinpitely tai korvikkeen mainostaminen, vaikka ne kaikki tuntuu saavan saman tuomion täällä äitimaailmassa.

    Olen puhunut, epäselvästi, ugh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiku tosi hyvin puhuit. Tärkeitä pointteja kaikki. Etenkin se, että hoitoonlaittaminen ei ole pahoinpitelyä.

      Poista
    2. Ymmärrän Valeäiti ihan täysin noi sun pointit - mutta sunkin puheenvuoroa lukemalla, niin mielestäni ne perustelut kuitenkin kiertyy sieltä äidin näkökulmasta käsin. Ja pakostahan niin on. Itsestäänselvyyksiä puhuen, eihän se pieni lapsi itse osaa tai voi omia valintojaan tehdä.

      Ja ymmärrän myös, että karrikoit, mutta *mä* en kokenut, että vauvan kanssa olisin tuohon tyyliin joutunut valitsemaan vain yhden lapsen edun. Ehkä yhden kerrallaan, mutta kokonaisasetelmana en usko, että tilanne olisi ollut meille parempi jos olisin laittanut esikoisen hoitoon. Mutta, meillä lasten ikäero on toinen kuin teillä eli siksikin asetelma erilainen...

      Summa summarum, kannatan vapautta valita: tilanteet on uniikkeja, ja vanhemmat (normaalitapauksissa) sen parhaita asiantuntijoita.

      Poista
    3. no toki, kaikki päätöket tehdään äidin näkökulmasta niin kauan kunnes lapsi osaa soveltaa kielioppisääntöjä :D

      Mä luulen että tämä pienehkö ikäero oli kyllä alussa ihan oikeasti vähän hevi. Ykkönen olikin just sen pahimmat kolme kuukautta hoidossa (ja huom huom vain klo 9-11.30, etten mä ihan kamala ollut silloinkaan) ja se tuntui kyllä tosi tarpeelliselta. Vastaavasti nyt elämä on paljon helpompaa ilman päiväkotia, selkeästi.

      Tyylinsä kullakin ja edelleen ihmetyttää vain se, miksi näiti asioita ylipäänsä pitää kenellekään perustella :)

      Poista
  3. Mä luulen, että hyvin suuri osa päivähoitopäätöksistä tehdään aikuisten syistä, vaikka niitä perustellaan lasten tarpeilla. Sen verran monta alle 2-vuotiasta olen tässä viime vuosina tavannut, että olen todennut, etteivät he kovin kummoista leikitystä tai laulatusta kaipaa, vaan lähinnä läsnäoloa ja sitä, että joku pukee ulkovaatteet päälle ja kärrää leikkipuistoon. Aikuisten syissä ei siis mun mielestä ole todellakaan mitään pahaa ja olisi paljon mukavampaa, jos niistä syistä voisi puhua rehellisesti, ilman pelkoa syyllistämisvyörystä. Itse en ole kyllä sellaiseen törmännyt, vaikka olen ihan avoimesti kertonut, että lasten tarpeilla ei ole mitään tekemistä päiväkotipaikan hakemisemme kanssa.

    Tavallaan mä ymmärrän sen, että haluaa antaa jakamatonta huomiota vauvalle ja vie sen vuoksi esikoisen päiväkotiin. Toisaalta mä ajattelen, että vauva syntyy perheeseen ja kulkee mukana perheen arjessa. Varmaan kakkosen kanssa tuli vähemmän tuijoteltua kahden kesken, mutta henkilökohtaisesti voin sanoa, että jos esikoinen olisi ollut hoidossa, olisin varmaan istunut päivähoitoajat sohvalla lukemassa tenttikirjoja tai roikkunut netissä vauvan sitteriä hytkytellen, joten en usko, että kakkosvauva olisi missannut mitään kovinkaan suurta. Nyt sentään olin läsnä ja ulkoilutin ja kannoin sylissä paljon. Halusin myös antaa silloin 2-vuotiaalle esikoiselle oikeuden kiireettömään kotiarkeen ja perhe-elämään ja se oli minulle syy, miksi en päivähoitoa käyttänyt. Muut tekee ja näkee valinnat omista lähtökohdistaan ja valitsevat miten valitsevat. En halua puuttua siihen.

    Mä muuten oikeasti uskon, että kolmen kanssa voi mennä ihan ok, kun ne vanhemmat kuitenkin leikkii (riitelee) keskenään ja siinä voi sitten pötkötellä vauvan kanssa lähistöllä.

    VastaaPoista
  4. Liina, miten sä olet joka paikassa ensin!? Mä uskon sen "elän ja hengitän"... ;)

    Minun ei varmaan pitäisi puuttua tähän lainkaan, sillä a) lapsia vain on yksi ja b) sekään ei vielä ole ollut hoidossa. (Mutta kohta on, jos se on minusta kiinni!) Mutta sanonpa silti jotain.

    Olen melko varma, että JOS meille joskus tulisi toinen lapsi (haloo, tässä iässä??), jatkaisi esikoinen silti hoidossa jollakin järjestelyllä. Tai vähintäänkin jossain kerhossa useamman tunnin päivässä. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että olen erittäin helposti väsyvää sorttia. Esikoisen kanssa olin vauva-aikana sekoamassa ja jossain vaiheessa myös uupumassa, joten jos yhtään samalla mallilla olisivat asiat, olisi parempi suosiolla pitää esikoisen hoitopaikka oman jaksamisen takia. Tai voihan olla, että toisen kanssa kaikki menisi helposti ja vanhalla rutiinilla??

    Minulta saa ihan syystä kysyä miksi hankin lapsia, jos en jaksa niitä hoitaa. Niin, miksi? No, koska ihmisellä vain on biologinen tarve lisääntyä ja niin minullakin on aina ollut. Mutta tämä ei tarkoita, että olisin jotenkin hyvä tai kärsivällinen lastenhoitaja. Käytäntö on osoittanut päinvastaista.

    Mutta meitä ihmisiähän on moneen junaan ja tosi hienoa, jos Täti-immeinen (anteeksi, olen Savosta!) aiot pitää koko katraan kotona. Kieltämättä ajatus vastahakoisen esikoisen retuuttamisesta tarhaan, jos keskimmäinen saa jäädä kotiin, ei kuulosta mukavalta. Ja eikös viisivuotias olekin jo enemmän avuksi kuin riesaksi? *sanoo hän toivorikkaana*

    No se siitä, nyt on lähdettävä joulupukkia katsomaan.

    VastaaPoista
  5. Mun mielestä hoitopäätöksiä pitäisi perustella nimenomaan vanhemman näkökulmasta! Mulla vähän nousee karvat pystyyn "lapsen parhaaksi" -väitteistä, sillä - halusi tai ei - ne kääntyvät usein lyömäaseeksi sitä kohtaan, joka on valinnut toisin. Sitäpaitsi "lapsen parhaaksi" -argumentit usein olettavat, että on vain yhdenlaisia lapsia. Ja vanhempia. Ja perheitä. Ja tilanteita.

    "kyllä pienen lapsen paras paikka on kotona" = olette saatanasta, lapsenne tarhaan vievät

    "kyllä pieni lapsi tarvitsee virikkeitä ja kasvatusalan ammattilaisten hoivaa" = olette saatanasta, kotiäidit

    ja niin edespäin. Hohhoijaa.

    VastaaPoista
  6. Minä - demarina, mutsina, veronmaksajana- olen sitä mieltä että sitä subjektiivista päivähoito-oikeutta voisi ja pitäisi rajoittaa. En näe mitään syytä, miksi lapsen, jolla on toinen tai molemmat vanhemmista kotona (pl. jos vanhemmalla on joku vakava sairaus) pitäisi saada olla TÄYTTÄ VIIKKOA hoidossa. Ymmärrän kyllä miksi ihmiset pitää päiväkotia hyvänä paikkana ja mekin sinne esikoinen viedään (kyllä sentään aamuisin kysytään onko mieluummin kotona vai meneekö hoitoon), mutta siellä ei tarttis mun puolesta kenenkään lapsen olla 40 h/viikko tai enemmänkin - vaikka ymmärrän, että monen työn realiteetit on sellaiset että ei ole vaihtoehtoja. Joillekin lapsille päiväkoti on varmasti erinomainen ratkaisu, mutta tuskin niidenkään kohdalla puhutaan siitä että lapsi viettää leijonanosan hereilläoloajastaan muiden hoidossa.

    Mä olen monille ystäville sanonut, joilla kuopus on vielä vatsassa, että jos lapsella on tarhapaikka ja siellä viihtyy, niin kannattaa pitää siitä kiinni. Mun jaksaminen oli niin kortilla alkuun (ekat 6 kk molemmat kotona), vaikka esikoinen on suht helppo ja kiltti tapaus. Yksilöitä kaikki, mutta osa-aikainen hoito on ollut meille pelastus -mulle, ja molemmille lapsille. Ja varmasti yhtä hyvin esikoinen viihtyisi vaikka ei kävisikään 3-4 päivänä viikossa tarhassa, joten voin suoraan sanoa että kyse oli mun jaksamisesta. En viitsi hävetä tai väittää muuta, vaikka päiväkodissa oleminen on toki hyödyttänyt esikoistakin, esim. puheen kehityksen suhteen.

    Joka tapauksessa hyvä teksti, toivottavasti (me) äidit opitaan keskustelemaan aiheesta sivistyneesti ja vähän pienemmällä arvolatauksella, että aina kyse ei ole suorasta kritiikistä itse kunkin vanhemmuutta kohtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun on hyvin vaikea keksiä, miksi terve aikuinen, joka on täyspäiväisesti kotona, pitäisi lasta täyttä viikkoa päiväkodissa, mutta se ei vielä riitä perusteeksi, että se minusta pitäisi kieltää. Päin vastoin - kuvittelen, että sellaisella vanhemmalla on varmaan hyvä peruste (jota minä en tiedä).

      Kuvittelisin sen olevan myös aika marginaalinen ilmiö, samoin kuin vaikkapa nämä kohutut lomattomat lapset. Ja ne tapaukset voitaisiin kohdata yksilötasolla päivähoidon taholta - ei järjestämällä kategorisia kieltoja.

      Yksi argumentti, mitä voi myös käyttää tämän oikeuden puoltamiseen, on että jos lapsi onkin päiväkodissa siksi, että päiväkoti sattuu olemaan hänelle parempi paikka kuin koti, subjektiivinen oikeus takaa, ettei hän leimaannu tämän vuoksi. Eli hoitokavereiden äidit voivat mielessään nyrpistellä nenää "huonolle äidille" - ilman että tarvitsee jakaa mielenterveysdiagnooseja tms.

      Poista
    2. Tuo viimeinen on oikeasti tosi hyvä syy. Ei vain leimautumisvaaran vuoksi, vaan myös siksi, että jos hoitopaikalle on oltava jokin tällainen syy, niin tilanteet perheissä kerkiäisivät pahasti kriisiytymään ennen kuin perhe edes tajuaisi hakea sitä hoitopaikkaa. Se nyt ei ainakaan ole lasten etu. Sen rinnalla se, että joku perhe pääsee liian helpolla on pieni hinta.

      Olen muuten sitä mieltä, että päivähoidossa olevien lasten vanhemmilla pitäisi olla oikeus yksityisyyteen. Eivät vanhempien sairaudet, yms. kuulu päiväkodille, jos lasten asiat ovat muuten hyvin.

      Poista
  7. Mulla on nyt kohta 4 kk takana kotonaoloa kahden lapsen kanssa (vanhempi nyt 2,5 vuotias) ja just hiljattain tajusin, että mulla on huomattavan paljon vähemmän patoutunutta juttelutarvetta nyt kuin esikoisen vauva-aikana. Johtuen siitä, että siitä esikoisesta on mullekin jo ihan seuraa. Vaikka kyselyikäisen kanssa on välillä vähän rankkaa vastata koko ajan johonkin, niin silti sen kanssa voi jo ihan jutella kaikenlaista. Lisäksi tietysti sen esikoisen vuoksi tulee oltua enemmän kaikissa perhekerhoissa ja puistotoiminnoissa kuin pelkän vauvan kanssa, joten sitäkin kautta tulee sitä jutteluseuraa ihan luonnostaan.

    Mulle päätös olla kahden lapsen kanssa oli tosi selvä, koska koin esikoisen olevan vielä niin pieni. Luulen, että yli 3-vuotiaankin kanssa oltaisiin menty pelkästään päiväkerhon varassa.

    Itse olen ihmetellyt silti sitä, että miksi toisen lapsen vauva-ajan pitäisi lähtökohtaisesti olla samanlainen kuin esikoisen? Että saa elää vain vauvan tahdin mukaan, pyöriä helposti kaupungilla ja istuskella kahviloissa ja vauvakinoissa? Kyllä minäkin kannatan sitä, että perheissä tehdään ratkaisut oman tilanteen ja äidin jaksamisen pohjalta, mutta olen myös miettinyt sitä, että mietitäänkö usein myös pelkkää mukavuutta ja hauskuutta omasta, äidin näkökulmasta.

    VastaaPoista
  8. No siis te kaikkihan ootte väärässä. Eiku...

    Mä nyt nillittäisin heti kärkeen äitihahmoa korostavasta otsikosta - miksi juuri äiti eikä vanhempi? Meillä isä oli se, joka jäi hoitovapaalle ja jonka töihinpaluusta tarhan aloitus oli kiinni. Yritin ylipuhua miestä olemaan seuraavaan syksyyn kotona mut ei suostunut ;)

    Mä olen tokan lapsen kierroksella palannut töihin lapsen ollessa 8kk. En siksi, että olisin kyllästynyt kotonaoloon tai lapsenhoitoon - minäkö, joka en muutenkaan kaipaa omaa aikaa ja nössötän mieluiten himassa! Palasin töihin siksi, että lupasin sen pomolle: olen hommani ainoa pitkän linjan spesialisti meillä ja lisäksi esimiesasemassa. Omista syistä mainittakoon palkka, josta äp-raha oli vain puolet. Ja koska omistan meidän asuntomme (ja velan siitä), olen perheen vanhimman lapsen käytännössä ainoa elatusvelvollinen enkä pysty olemaan kenenkään "elätettävänä" PLUS mun palkka on huomattavasti isompi kuin miehen, mun töihinpaluu oli järkevää.

    Eli vanhempien ja koko perheen tilanteen intressit painoivat vaakakupissa. Mutta olisi typerää ajatella, että lapsen kotihoito "uhrattiin", koska lapsi sai älyttömän hyvän ryhmän ja hoitajat. Ei varmaan 1-vuotiaana osannut kaivata askartelua ja seuraa mutta nyt, oltuaan tarhassa kohta vuoden, selvästi tympääntyy kotipäivinä ja raahaa itse muovailuvahaa mun muotoiltavaksi jne. Kaksi viikottaista tarhapäivää mahdollistavat mulle esim. gynekäynnit, koska turvaverkko on 500km päässä, kerhot ovat alkaen 2,5-vuotiaalle ja koiran takia MML on poissuljettu vaihtoehto. Maksan siis 10 tunnin viikottaisesta hoidosta reilun satasen kuussa - ja olen maksanut tästä mahdollisuudesta työkuukausina veroina 1500e kuussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No olisihan siinä voinut lukea "vanhempi", mutta valitettava tilastofakta on, että tämä valinta koskee aika paljon useammin äitiä kuin isää. (Jopa sinä, kun kerrot miksi teidän kakkonen on hoidossa, perustelet sen sun eli äidin näkökannasta...)

      Minusta tässä on myös kautta linjan puolustettu vanhempien oikeutta valita tarha lapselle jos sen hyväksi näkee. Syytä puolustusasemiin ei siis minusta ole. Minä nyt viimeisenä olisin syyttelemässä varhaisesta töihinpaluusta, kun sen olen itsekin tehnyt. Ja mielelläni olisin oman miehenikin nähnyt kotivapaalla pidempään (nyt kakkosen kohdalla sentään 3kk).

      Poista
  9. Lukematta kaikkia kommentteja, miksi aina tuodaan esille hoitomahdollisuuksista vain päiväkoti? Onhan se mummokin joku muu kuin vanhempi..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mummo on ehdottomasti eri asia kuin vanhempi, ja keskustelun aiheena myös toinen kun oikeus subjektiiviseen päivähoitoon. Meillä toki nimenomaan isovanhempien osallistuminen lastenhoitoon osaltaan mahdollisti sen, että en harkinnut esikoisen pitämistä päiväkodissa kuopuksen syntyessä. Ja tämä mahdollisuus oli yhtenä kannustimena muutossamme.

      Mutta jos ajatellaan laajemmin, yhteiskunnallisella tasolla, lasten isovanhemmat tai muu suku eivät liene sellainen resurssivaranto, jolla voitaisiin kattaa laajamittaisesti lasten päivähoidon tarvetta. Eikä niiden missään nimessä pitäisi olla.

      Poista
    2. Yksittäistapauksissa olen tosi iloinen, jos jotakuta auttavat isovanhemmat.

      En jaksa uskoa, että sitä tässä edes haettiin, mutta todellakaan yleisenä periaatteena isovanhempien valjastaminen hoitoavuksi ei toimi. Aika monella mummot ja ukit käy duunissa, ja se, että ne siirtyvät hoitovapaalle vanhempien sijaan on sitä hölmöläisten peiton pidentämistä.

      Poista
  10. Mä oon ollut se äiti, joka on tuupannut lapsensa hoitoon suunnilleen heti kun mahdollista (lapsi oli päivähoidon alkaessa 1v., isä oli kotona viimeiset 2 kk). Ajattelin jo raskausaikana, etten jaksa, halua tai taloudellisistakaan syistä voi olla kotona tuon pidempään. Olin ehtinyt olla töissä valmistumisen jälkeen vain vajaan vuoden, ja ajattelin ihan oikeasti, että mua on nyt elätetty aika kauan muiden toimesta, olisko aika ruveta maksamaan veroja. Töihin oli sitä paitsi kivaa mennä, koska en ollut ehtinyt leipiintyä siellä yhtään.

    Koska asia oli mentaalisella ja emotionaalisella tasolla päätetty ja sisäistetty, ei töihin palaamiseen liittynyt kovin suurta draamaa. Lapsi tykkäsi päiväkodista ja me vanhemmat viihdyttiin töissä, win win.

    Nyt puoli vuotta myöhemmin ikävöin lastani töissä välillä ihan järkyttävän paljon, ja mietin, onko muillakin tällaista. Vaikka en edelleenkään voisi mitenkään kuvitella viettäväni kotona kolmea vuotta putkeen, voisin kuvitella olevani kotona mahdollisen toisen lapsen kanssa esim. 1,5 vuotta.

    Loppuun pakollinen vastuuvapauslauseke: nostan hattua kaikille lapsensa pitkään kotona hoitaville vanhemmille, sillä se on musta rankkaa duunia. Ja silti on pakko todeta, että musta korkeasti koulutettujen ihmisten jääminen kotiin esim. seitsemäksi vuodeksi peräkkäisten hoitovapaiden turvin ON vähän yhteisvastuutonta. Ymmärrän kyllä myös se pointin, ettei useamman lapsen päivähoitokaan ole yhteiskunnalle ilmaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rupesin miettimään onko mulla töissä lapsia ikävä ja vastaus on että ei kyllä ole. Mutta heti jos päivä venyy yli normipituuden - saati olen yötä pois - tällaisia tunteita herää. Ehkä sulle voisi työpäivän lyhentäminen olla optimaalinen ratkaisu: onko se sun duunissa mahdollista? Siis pakkohan työnantajan on osittaiseen hoitovapaaseen suostua, mutta onko työtehtävät siten järjestettävissä, se on eri asia...

      Poista
  11. Jaahas. Ah, miten ihana ikuisuusaihe, tosiaan. Olen NIIN kyllästynyt tuohon keskusteluun, tuntuu että aina tekee "väärin", aivan kuten Saara kommentoi. Jos halua lähteä syyllistämään itseään, saa tehdä sitä maailman tappiin asti.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...