Perheenäidin spontaani elämä

Huumoriotsikko, eikö vain. Ihan ROFL-kamaa.

Välillä huomaa oman tuttavapiirinsä muotoutuneen niin yhdenmukaiseksi, että asioita ei tarvitse lainkaan kyseenalaistaa tai perustella suuntaan tai toiseen. On itsestäänselvää, ettei kukaan käy ulkona, joten eipä kukaan koskaan sitä ehdotakaan. Mutta jos joku ehdottaa, niin yht'äkkiä kaikille sopiikin, koska eihän siellä kalenterissa koskaan mitään lue. (Paitsi sitten viime hetkellä puolet peruvat yllättävän vastataudin/korvatulehduksen/enterorokon/polion takia.)

Nyt minulla on kuitenkin uusi työkaveri, joka on virkistävää keskusteluseuraa. Ratkaisevat viisi vuotta nuorempana hänen ystäväpiiriinsä ei kuulu lapsiperheitä. Kun kehuskelin valvoneemme uutenavuotena lähes puoleenyöhön, hän naurahti sympaattisesti, että olipas tosiaan villiä. Vaikka minä aidosti leveilin lastemme hyvällä juhlakestävyydellä.

Nyt kun kerroin väitöskirjani olevan liki valmis ja hämmästelin kiireen loppumista, hän pohti, että minähän ehdin sitten vähän lomailla ennen väitöstä. Lähteä vaikka johonkin matkalle. 

Matkalle?

Matkathan suunnitellaan vähintään puoli vuotta etukäteen. Ja olin sitä paitsi just lokakuussa ilman lapsia Tukholmassa.

Vastaavanlaisesti hyväntahtoisesti naureskellen totesin, että enpä taida kyllä matkalle ehtiä, mutta jos vaikka vähän rennommin voisin ottaa töissä. (Eli kirjoitella blogia päiväsaikaan.) Kaveri ei tästä kuitenkaan lannistunut, vaan jatkoi, että kai sinä nyt sitten sentään väitöksen jälkeen lähdet johonkin matkalle, pienen irtioton tekemään.

Päivittelin vielä kotonakin miten kaukana minun todellisuudestani kolmekymppisen lapsettoman ajatusmaailma voi olla,* kunnes puhuin asiaa miehelleni, ja siinä ääneen asia puidessani sanomani muuttuikin muotoon, että oikeastaan voisinkin lähteä väitöksen jälkeen viikoksi New Yorkiin. Mitä ihmeellistä siinä nyt on? Sanon vain päivät ja menen.

(No oikeasti menen viikonlopuksi Helsinkiin. Ei nyt ruveta katajaa kauemmas kurkottelemaan. Eikä minua lentokoneeseen enää edes huolita ja rahtilaivalla New Yorkiin kestää turhan kauan, niin on tekosyytkin valmiina.)

Mutta nyt pyhästi lupaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja kuroa kiinni vajetta, jonka ylenmääräinen työnteko sekä edelläkuvattu sosiaalinen lamaantuminen on aiheuttanut. Kyllä minä ehdin taas loppuvuoden marttyyrinä kotona maatumaan.

* Toinen, joka on irti todellisuudesta, on äitini, joka ehdotti että nyt olisi hyvät kelit pestä pakastin, kun saa ruoat vietyä ulos. Olisi varmasti.