torstai 31. tammikuuta 2013

Unelmatyö

Kävin miehen kanssa ei-niin-mukavan keskustelun aiheesta "mikä minusta tulee isona". Epämukavan siitä teki lähinnä ajankohta (keskiyön jälkeen) ja se, että minä en halunnut kestustella aiheesta, koska no, ajankohta, ja koska suunnitelmanani on ollut vaipua jonnekin pumpuliin nukkumaan seuraavaksi vuodeksi. Velttoilemaan äitiyslomalle.

Miehen mielestä asenne on vastuuton, koska minulla ei näin ollen ole työpaikkaa, johon palata äitiysloman jälkeen - tutkimusrahoitusta pitäisi hakea tänä syksyä, jotta voi ensi vuonna alkaa töihin. Ja se on taivaan tosi. Mutta ehkä en haluakaan olla tutkija, intin.

- Mitä sitten haluan tehdä?
- En tiedä. Mennä töihin.

Miehen mielestä tämä ei ollut hyvä vastaus 35-vuotiaalta ihmiseltä, joka on viitisentoista vuotta elämästään korkeakouluttanut itseään (kapenevasti tutkijan ammattiin).

Ja koska haluan toki olla suoraselkäinen aikuinen ja ottaa vastuuta tulevaisuudestani, tein tänään Hesarin testin "mikä ammatti sinulle", koska milloinkas Hesarin leikkimielinen testi ei olisi kertonut ihmiselle totuutta, jota hän ei ennen tiennytkään.

Testin tuloksena minusta pitäisi tulla konttorinjohtaja pankkiin, asianajaja tai lääkäri. Ensimmäinen meni yllättävyydellään metsään, ja seuraavista toki tunnistan pitkän koulutuksen ja vastuullinen työskentelyn ideaalit, mutta valitettavasti ihan noin radikaali uudelleenkouluttautuminen ei ollut suunnitelmissa.

Vaihtoehtoja ruksiessani tein kuitenkin itselleni mielenkiintoisen havainnon: yritin kaivaa ominaisuuksista esiin tutkijaa. Sellaista tutkijaa, joka haluaisin olla. Minun vastauksillani tutkija oli kuitenkin vasta listalla kuudestoista.

Nimittäin:

testin mukaan tutkijan ammatti ei vaadi teksti- tai numerotarkkuutta, eikä kielitaidollakaan ole väliä. Se vaatii vain vähän johtamista eikä lainkaan vastuuta. Yhteistyöllä ei väliä. Tutkija ei liiku kulkuvälineillä, ei esiinny, eikä tapaa ihmisiä. Jonkin verran piti kyllä laatia kirjoituksia.

Pitkästä koulutuksesta ja siitä, että työ sisältää tutkimusten tai selvitysten tekemistä, olimme samaa mieltä. Ja että ruoan ja lasten kanssa ollaan tekemisissä vähän. (Ellei sitten tutki niitä, minä lisäisin.)

Väitän, että kuka ikinä oli nuo tutkijan työn ominaisuudet kirjannut, ei ole tutustunut Suomen Akatemian vaatimuksiin rahoitettavalta tutkijalta. Minäkin vain pinnallisesti, mutta sen verran kuitenkin etten haluaisi edes ajatella sitä äitiyslomallani.

Ehkä sitten kuitenkin pitäisi. Kun en minä siellä pankkikonttorissakaan kuitenkaan viihtyisi. (Vaikka tietysti johtajaksi palkkaisivat tuon testituloksen näytettyäni.)

14 kommenttia:

  1. Tämäpäs onkin.

    Minua tämä työkonsepti juuri nyt vähän ahdistaa. Ei työn tekeminen, josta sinänsä pidän. Nyt juuri olen vain jossain kummallisessa tilanteessa, josta en pidä. Haluaisin merkityksellisen projektin, sellaisen, johon voin uskoa.

    Niin ... minä voisin kyllä uudelleenkouluttautua, mutta kai siihenkin jotain fyrkkaa vaadittaisiin. Asuntolaina ei maksa itse itseään.

    (Aina, kun oikein ahdistaa, ajattelen Tiedelehden taannoista artikkelia siitä, millaisia ammatteja tulevaisuudessa todennäköisesti on tarjolla - sellaisia, joita ei vielä ole. Rupean sitten johonkin niistä. Mitä ne nyt olivatkaan.)

    Vähän muakin hämmentää nyt nuo tutkijakuvaukset. Etenkin siksi, että korkeakoulusta elossa selvittyäni olen oppinut kaksi asiaa: 1) kenenkään ei pidä yritä korjata televisiota itse ja 2) tutkijan ammatissa pärjäävät vain todella kovat luut.

    Anteeksi kun tuli vähän henkilökohtainen vuodatus, mutta niin siinä käy kun teksti tarpeeksi resonoi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa outo anteeksipyyntö - hauskaahan se vain on, että muutkin avautuvat, ettei ihan yksin tarvi!

      Ja todellakin lohdullinen ajatus ammateista, joita ei vielä ole. Onkohan niitä sitten puolentoista vuoden päästä kun minä palaisin töihin?

      Poista
  2. Tää ois tutkija (vieläpä Akatemian rahoittama sellainen) ja juu eihän tässä numeroita tai tekstiä käsitellä/näprätä (eipä!), kielitaito on ihan turhaa (joo niin tosin englanti on työkieli noin pääosin), muiden ihmisen kanssa ei pahemmin kammiosta jutella (paitsi tietty ympäri maailmaa olevien yhteistyökumppaneiden) jne.

    Juuri jäin hoitovapaalle (thanks to Akatemia, rahoitus jatkuu, ihanan tasa-arvoista) ja on pesti mihin palata. Tutkijan työkin on kivaa ja tykkäisin, mutta pahoin pelkään että en enää jaksa pidemmän päälle yhä kiristyvää kilpailua. Tällä hetkellä tiedän olevani varsin hyvä (hence Akatemian rahat), mutta että sille tulisi jatkoa pitäisi olla vielä parempi ja tehdä vielä enemmän. En tiedä vaan mistä löytyisi lisää aikaa tehdä enempää, mä olen hyvä tutkijan hommassa mutta haluan myös muuta elämää. No, ehkäpä 35 ja risat iässä on aika löytää eka oikea työpaikka...jostain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä se, että ne harvat paikat on niin kovin kovin kilpailtuja. Ehkä tämän mun pohdinnan lopputulema olikin, että tutkijan homma ois ihan ei-ou-kei, mutta tarvitsen jonkun suojatyöpaikan :D

      Ja okei, ei se pätkäisyyskään houkuta. Eikä kahden tutkijauran yhdistäminen, missä sitten sinkoillaan ympäri maailmaa milloin kummankin pestin perässä. Mutta asioilla on tapana järjestyä, uskon. Niin tälläkin.

      Poista
  3. Tulla tupsahdin blogiisi ihka ensimmäistä kertaa ja mitä sainkaan lukea: en siis olekaan ainoa tutkija, jonka päässä pyörii "onko tää nyt se mun juttu? Löytyisköhän jostain "oikeita töitä"? Mikähän minusta tulisi isona? - ajatukset. Itselläni nykyinen apuraha loppuu tämän vuoden loppupuolella, mutta jatkosta ei ole vielä mitään tietoa. Hakemuksia en ole laittanut, kun en mä vaan oikeesti tiedä haluanko mä enää tehdä tätä hommaa... Jotain (muuta) pitäis keksiä. Pedagogiset opinnot kiinnostaisi, että saisi vaihdettua tämän tutkijankammion vaikka luokkahuoneeseen, mutta eipä niiden suorittamisesta makseta palkkaa ja se asuntolaina ei tosiaan maksa itse itseään - Liinua lainatakseni.

    Tuohon vuoden "velttoiluun" äitiyslomalla luotan minäkin. Tosin ensimmäisen äitiysloman ja hoitovapaan jälkeen oli työpaikka, mihin palata, nyt ei, mutta saispa ainakin vuoden lisää miettimisaikaa. Tosin kiire alkaa tulla, jos aikoo tämän vuoden lopulla mieliä äitiyslomalle ja "tärppiä" on tässä odoteltu jo jonkin aikaa...

    Mutta mun pointti oli siis se, että onko tämä "Kuka minä olen? Mitä minä haluan?" - vaihe vain n. 35-vuotiainen ja nimenomaan naispuolisten tutkijoiden juttu? Mun lähikollegat on kaikki miehiä ikähaarukalla 35-45 vuotta, eikä niillä näytä olevan mitään ongelmaa jatkaa tutkijan uraa vaikka eläkeikään saakka. Koita siinä sitten selitellä omaa intohimon puutetta tutkijantyötä kohtaan ja kehitellä ympäripyöreitä kommentteja jatkosuunnitelmia koskeviin kysymyksiin, kun toiset on koko ajan ihan innoissaan uusista tutkimustuloksista.

    Ugh, olen puhunut! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, kohtalotovereita!

      Vaikea sanoa liekö juuri naisten puuhaa tällainen eksistentiaalinen pohdinta. Ehkä usein miehillä ainakin tuntuu olevan itsetunto ja kunnianhimo paremmin kohdillaan. Tai ainakin meidän perheen tutkijoiden kesken on sellaista jakoa huomattavissa ;)

      Varmasti tämä on osittain myös alakohtaista - meillä akateemiset uraprospektit on rehellisesti sanoen masentavat: paikkoja on vähän ja hakijoita paljon. Ja voivottelu tästähän tunnetusti auttaa huimasti! :)

      Poista
    2. Anonyymi tuolta ylempää komppaa. Siis meidän kahden tutkijan (plus yhden lapsen) perheessä kunnianhimo ja draivi on nimenomaan tuolla toisella osapuolella. Itse näen nykyisessä yliopistomaailmassa (kilpailu on järjetöntä ja ihmiset ajetaan piippuun) aika mahdottomana että me molemmat pystyttäisiin tällä uralla etenemään ja lapsi hoitamaan. Siksi itse ajattelen painaa jarrua, 80% työaika hoitovapaan perään ja siitä seurannee se että en kärkikastiin koskaan pääse. Rahoitusta on vielä pariksi vuodeksi ja sinä aikana pitäisi löytää joku muu työpaikka (tai jos onni olisi myötä, niin vapautuisi opetushenkinen hieman kevyemmin kilpailta pesti omalta alalta).

      Poista
    3. Olipa mukava törmätä tähän blogiin ja itsellenikin ajankohtaiseen pohdintaan. Kiitos sinulle ja kaikille kommentoijille, että toit asian esiin.

      Täällä myös Akatemian rahoituksella oleva tutkija, joka palaa hoitovapaalta kohta päästä töihin, melkein kolmen vuoden tauon jälkeen. Meillä on kaksi peräkanaa syntynyttä pikkulasta ja kaksi tutkijaa. Puolisolla on pysyvä työpaikka, minulla ei. Draivi on nykyään kadonnut minultakin, eikä puolisoni tällä hetkellä tue uraani yhtään, ennemminkin joudun kaikin tavoin pitämään häntä ja kotia pystyssä ja käytännössä teen kaiken, sillä pysyvästä työpaikasta huolimatta hän on erittäin stressaantunut apurahahakemusten ja muiden kanssa.

      Minulle kelpaisi myös tuollainen opetushenkinen pesti. Minä jatkaisin mielelläni tutkijana, mutta tässä elämäntilanteessa en mitenkään pysty panostamaan niin paljon uraani, että olisin kansainvälisen tason tutkija. Kansallisen tason tutkijan paikkoja ei enää ole, ellei sitten tuntiopettajia katsota kansallisen tason tutkijoiksi. Mutta en minä halua niin epävarmaan työhön, ja vähille tunneille.

      Rahoitusta on alle vuodeksi ja olenkin ajatellut kouluttautua uudelle alalle hieman sivusuunnassa. Minulla on uinuva opiskeluoikeus yhdelle laitokselle, ja ajattelin ottaa sen nyt käyttööni. Ala on sen verran samanlainen kuin miltä olen väitellyt, että ehkä vuodessa, korkeintaan parissa, saan maisterin paperit ja uuden työn, joka on "vain työ". Sitten kun lapset ovat isompia haluaisin kyllä edelleen olla tutkija, mutta tuskin enää nykyisellä alallani.

      Yhden lapsen kanssa ehkä olisin pärjännytkin, mutta kahden kanssa ei vain onnistu, varsinkin kun suku ja ystävät on niin kauakana, että heistä ei ole apua lastenhoidossa.

      Poista
    4. Onpa hauskaa, että tänne on eksynyt monia vähän eksyneitä tutkijaäitejä! Nämä tunteet eivät kyllä taida olla vertaistemme joukossa ihan harvinaisia - olen aiemmin toisessa yhteydessä käynyt aika paljon vastaavia keskusteluita. Työpaikoilla näistä ei tietysti puhuta, koska kaikkien pitää esittää joka suuntaan motivoitunutta ja paneutunutta tutkijaa, ettei vähennä omia mahdollisuuksiaan mihinkään.

      Hurjalta kuulostaa tuokin, että tohtori-ihmisen pitää mennä lukemaan itsensä maisteriksi että pääsee töihin...

      Kahden tutkijan talous on kyllä eittämättä haasteellinen, ja äitiysvapaat valitessaan nainen jo huimasti heikentää omia mahdollisuuksiaan. Meillä mies kyllä teorian tasolla tukee uraani, likipitäen painostaa tällä hetkellä, mutta käytännössä taistelenne siitä kumpi saa tehdä pitempää päivää. Jonkun kun on lapsetkin hoidettava, eikä niitä ihan ympärivuorokautiseen hoitoonkaan halua laittaa.

      No, elän kuvitelmassa, että jos mies nyt saa ponkaistua uransa kunnolla vauhtiin, minä voin parin vuoden päästä tehdä omat muuvini. Johonkin suuntaan.

      Poista
    5. Eipä näistä työpaikoilla puhuta. Muutaman kanssatutkijan kanssa olen privaatisti sähköpostitse asiasta puhunut. Samansuuntaisia ajatuksia heilläkin. Ei tästä laitoksen kahvipöydässä hiiskuta, ja siksi lupaavan naistutkijan meno muihin töihin tulee aina jotenkin kaikille yllätyksenä. Väitöskirjaa tehdessä yksi naistutkija (jolla oli vakipaikka huippuyliopistossa) päätti hakea lääkikseen. Silloin en sitä ymmärtänyt ollenkaan, mutta eiköhän hänkin ollut haudutellut ratkaisuaan jo pitkään.

      Ja mitä tuohon maisterin tutkintoon tulee, niin ihan oikeasti tahdon jotain osatakin uudella uralla. Toki minä varmaan oppisin käytönnössä kaikenlaista, ja ihan varmasti saisin jotain kiinnostavia töitä nykyisellä koulutuksellanikin, mutta oppiminen ja osaaminen on aina mukavaa.

      Niin, ja kotitöissä ja lastenhoidossa on kyllä käytäntö ja teoria erikseen. Teoriassa kyllä mieheni osallistuu, mutta jos tunteja ruvetaan laskemaan, niin...

      Poista
  4. Minulla ei ole tähän mitään viisasta sanottavaa, mutta avaudunpa minäkin, että "mikä minusta tulee isona" -ahdistus on kova täälläkin.
    Kotiäitivuodet tulevat sinänsä hyvään saumaan, että ainakin on aikaa rauhassa pohtia, mitä elämällään tekisi, jahka lapset on tehty.
    Minulla ei vain ole hajuakaan. Uudelleenkouluttautumista en jaksa, taloudellisesti enkä muutenkaan, joten jotain käsien heiluttelemisduunia pitäisi kai jaksaa jatkossakin tehdä. Työllä saisi olla jokin rahan tahkoamista omistajille isompi merkitys, mutta toisaalta en halua hakata herkkää päätäni seinään maailman epäoikeudenmukaisuuden kanssa (eli ei ehkä sittenkään mihinkään avustusjärjestöön). Plaah. Ehkä minäkin menen hakemaan suurta viisautta mainitusta Hesarin testistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hear hear. Tuo työn merkitys on kyllä kova juttu. Että käyttäisi päivänsä (ja elämänsä) johonkin merkitykselliseen. Vaikeaa on.

      Poista
  5. Voi tätä tutkijaäidin angstia..tutkijuus on edelleen mun intohimoni, ja kohtapa siihen saakin paneutua. Tällä hetkellä ajattelen yliopistoa lähinnä työnantajan näkökulmasta, sillä olen sellaisessa asemassa, että mun pitäisi ruveta rekrytoimaan uusia tohtoriopiskelijoita. Mutta vaikeaa on rekrytoida ketään, kun ei ole rahoitusta tarjottavana, tyyliin "Joo, haluan, että tulet mun projektiin töihin, saat itse hakea rahoituksesi". Tosin olen itse mennyt töihin yliopistoon juuri tuolla periaatteella. Mutta hullujen hommaa tämä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi kyllä hyvä jos tuota "kutsumusajattelua" ei tarvitsisi enää ylläpitää...

      Ja uskon, että ei ole varmasti herkkua siellä esimiespuolellakaan, jos ja kun resursseja ei ole. Mutta niinhän se menee, että turha tässä on omille esimiehilleen natista, koska heidän kätensä ovat sidotut määrärahoihin (joita ei ole). Systeemi on mätä, sanoisi punkkari ;)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...